Kuolevien Naisten Kirjeitä: Osa 2

Kiitos Emmi,

Sanoistasi, viisaudesta. Pysähdyin.

Sain varjoaineesta taas viivästyneen reaktion... koko keho kutisi muutaman päivän. Ainoastaan Tummeli paksuna kerroksena helpotti hetkeksi. Kutina nauroi Diorille. (Ei minulla sitä ole kuin haaveissa.)

Kävin yöllä kaupassa, koska yhtäkkiä minusta tuli ihmispöpöpelkoinenkin, ja kävin miehen kanssa koskettavan keskustelun sovituskopissa aiheesta saako kuoleva nainen ostaa uusia vaatteita. Lähdin kaupasta kahden puseron ja housujen kanssa pois.

Kerroinko, että olen kiitollinen? Kaikesta tästä paskasta huolimatta, minä olen. Tämä kaikki on riisunut myös naamioita ihmisiltä, oletko huomannut sen? Olen saanut paljon rakkautta osakseni.

Leikkaus vähän pelottaa, yhdelle ystävälle annoin salasanani, pitäköön huolen niistä ja lopettakoon tilini, jos huonosti käy, toisen vannotin siivoamaan vaatteeni ja ruokkimaan miehen. Lapsia vannotin elämään. Näin varustauduin pehmopupu kainalossa kohtaamaan elämäni suurimman ja pelottavimman hetken.

Emmi, vaikka kiitollisuus värittää minut, onko ok olla karusellista heppaa vaille jäänyt, vähän itkevä nainen? Ainakin välillä.

-  Ehkä kuitenkin pikkuisen vittuuntunut Ellu.

Ellu,

olen kaikkea muuta kuin viisas.

Kokenut kyllä, päätäni seinään takonut. Tahallani ja tahtomattani. Mutta tuntuu hyvältä, jos sanani jotenkin pystyvät... johonkin. 

Niin paljon muutoksia. Puhelimessa kysyit, ihmettelenkö joskus, kenen elämää oikein elän. Alussa ihmettelin, seitsemän vuotta sitten, kun rintasyöpä oli leikattu ja odottelin liitännäishoitoja. Uudelleen ihmettelin samaa viisi vuotta sitten, kuullessani levinneisyydestä. Ajatellessani ensimmäistä kertaa, että tämä tauti ei ehkä parane. Kysyin ääneen seiniltä, Jumalalta: "Kuolenko minä tähän?" Eivät kertoneet. Lääkäriltä en uskaltanut kysyä.

Mutta tiedätkö, jotenkin olen tottunut tähän. Tämä on minun elämääni ja rakastan tätä. Älä yritäkään ymmärtää, en ymmärrä aina itsekään. En sitä kiitollisuuttakaan, mistä kerroit, mutta se on vahva tunne, voimaannuttava. Sitä jotenkin näkee asiat eri valossa. Erityisen voimakkaana tuo tunne tuli minulle juuri odottaessani omaa aivoleikkaustani. Mistähän se kertoo?

Mahtavaa, että jaksat lukea kirjoja. Niissä on kaikki maailmat. Itse en jaksanut silloin pitkään aikaan... Piti tehdä jotain käsillään. Sairastuttuani tein joulukortit itse ja olin siitä valtavan ylpeä. Siinä lienee ollut jotain samaa kuin lukemisessa. Ajattelin vain niitä ihmisiä, joille aioin kortit lähettää, en itseäni tai tilannettani. 

Ihailen, kun sanot, että tunnet kateutta. Minäkin varmasti olisin tuntenut jo kauan sitten, jos olisin uskaltanut. Sinä olet rohkeampi. Minä jotenkin ajattelin, että pitää olla reipas, ei saa tuollaisia negatiivisia tunteita päästää pintaan. Kunnes sinä sanoit, että kaikki tunteet ovat normaaleita ja sallittuja ja inhimillisiä. 

Nykyään uskallan jo olla kateellinen, surra, vihata, inhota. Nyt opettelen sitä, miten käsitellä tunteita ja miten antaa niiden näkyä ja kuulua, milloin ja kenelle. Ajattele, että tällaisessakin elämänvaiheessa ihminen voi oppia ja kehittyä. Tai niin, ehkä juuri tällaisessa.

"Leikkaus vähän pelottaa", kirjoitit. Vähän? Ok, niin minäkin silloin sanoin. Kirjoitin toiveitani kirjeiksi lähimmilleni: Mitä toivon, jos en enää pysty ilmaisemaan itsenäni. Kirjoitin myös jonkinlaisen hoitotahdon. Lisäksi kirjoitin hautajaisjärjestelyni tarkkaan. Se oli suorastaan viihdyttävää. Näin silmissäni, miltä kaikki näytti. Loppuun kirjoitin: "Kaunista pitää olla".

Sittemmin olen usein ajatellut, että pitäisi päivittää nuo kirjeet, ehkä en haluakaan sitä tai tätä. Huomaatko, kuinka asia on arkipäiväistynyt, tuollaisten asioiden ajattelemisesta on tullut jotenkin tavallista. Olenkohan epänormaali vai epänormaalin normaali?

"Tämä kaikki on riisunut paljon naamioita ihmisiltä, oletko huomannut sen", kysyt.

- Kyllä, joiltain. 

Mutta jotkut ovat myös vetäytyneet enemmän kuoreensa. Eivät uskalla tai halua kysyä, miten voin, tai mikä vielä pahempaa, eivät ainakaan kuulla vastausta. Silloin toivon, että eivät olisi kysyneetkään.

Mutta joo, rakkautta olen saanut enemmän kuin ikinä olen ansainnut. Se on ihan hulvatonta! Nautitaan siitä. Ja ostetaan niitä vaatteita, ihan kuten ennenkin. Me kuolevaiset palelemme.

Ainiin, äläkä vaan unohda itkeä. Se on tärkeää. Ostetaan sellaiset silmäpusseja tasoittavat Diorin geelit tai jotkut. Tammialesta. Kysyn tyttäreltäni - hän rakastaa kosmetiikkagooglausta.

- Emmi