Ollos tervehditty, Emmi

Kiitos, oli kiva olla kasvonaamioiden alla, peiton sisällä ja kupu ruokittuna. Virkistävän erilainen päivä.

Hoitoni siis rullaa koko ajan eteenpäin. Leikkausloma pidetty. Lääkäri tavattu ja sädehoito päähän menossa. Ja oireet hoidostakin päällä.

Tätä sinäkin kyselit: Miten keho kestää? Nyt juuri meidän keho kestää, vaikka välillä takkuisesti, mutta nyt on se hetki, jolloin se kestää. Hyvä niin.

Varovaisesti aistin, että vähän kateutta toisiin on ilmassa. Huomaan, että itse ponnistelen tämän tunteen kanssa. Ennen kaikkea niin, että olen kateellinen vanhalle minälleni. Sille hupsulle, viattomalle, joka piti ihanaa illuusiota itsestään, että kaikki maailman aika olisi jäljellä. Ei ole. Mutta sille entiselle minälleni olen kade. Ja sille liikennevaloissa köpsehtivälle vanhalle naiselle. Katsoin häntä huokaisten: "Minä en tule olemaan tuollainen."

Mutta ennen kaikkea olen kade sille tunteelle, että aikaa vielä on toteuttaa unelmia, mennä, kiivetä yöllä näkötorniin ja huutaa: "Maailma on mun". Olen myös jollain lailla alistunut, mutta koitan pitää sen aisoissa enkä anna sen lamata minua. Kunhan hoitojen aiheuttamat oireet tasaantuvat, me likat otetaan tää kaupunki haltuun. Tehdään niitä asioita, joita tässä vaiheessa elämää pitää tehdä! Käydä museoissa, kahvilla ja paheksua nuorisoa ja noudattaa liikennevaloja, palauttaa kirjastonkirjat ajoissa.

Voi Emmi, käytetään tämä hetki meille!

- Oirehtiva Ellu

Heipparallaa, Ellu!

Jopas meni tunteisiin. Kiitos toivorikkaista mietteistäsi.

Ihmisen keho on aikamoinen ihme. Minun sydäntäni kontrolloidaan useamman kerran vuodessa, vahditaan, että se kestää. Viimeksi taisin olla 31. kerran sydämen ultraäänitutkimuksessa. Aina tutkimuksen jälkeen olen kuullut samat rauhoittavat sanat: "Sydän pumppaa vahvasti." Voisi kai olla toisinkin kaikkien myrkkyjen jälkeen, joita kehooni on tiputettu. Tosiaankin: Juuri nyt ainakin sydän kestää ja hyvin. Hemoglobiinikin on parempi kuin aikoihin, kun sain rautaa suoraan suoneen kuukausi sitten. Keskityn näihin faktoihin tällä kertaa ja jos alkaa kyllästyttää, voin siirtyä miettimään muita kehoni osia, jotka ovat täysin terveitä ja toimivat: jalat, kädet, korvat, silmät...

Kirjoitat mielenkiintoisesti kateudesta: "Olen kade sille hupsulle, viattomalle, joka piti ihanaa illuusiota itsestään, että kaikki maailman aika olisi jäljellä..."

Niin, ikävöimme taitoa ja kykyä elää siinä harhassa, että aikaa vain on, ja olla ajattelematta, että joskus se todellakin meidän kohdallamme päättyy. Muistatko, kun ensimmäiseen kirjeeseeni sinulle kirjoitin: " Elämä ympärilläsi ja sinussa jatkuu kuin itsestään, mutta koskaan enää se ei tunnu siltä." Tätä minä suunnilleen silloin tarkoitin.

Ja kuitenkin, Ellu, minusta tuntuu, että meissä on jotain yhteistä: Meillä on aina ollut keskivertoa parempi taito elää kuin viimeistä päivää, hetkessä. Kiivetä sinne torniin ja huutaa täysillä, että maailma on minun. Sellainen tietty ihana hulluus. Ja tiedätkös, se on meissä vieläkin, nyt entistä vahvempana! Pidetään kiinni siitä, loppuun saakka. Vedetään toisemme sinne torniin, jos ei muu auta. Tai kutsutaan palomiehet paikalle... Saavat nostaa.

Uu... palomiehistä puheen ollen. Jestas, mitä kuvia lähetit. Näytin siipalle... sängyssä. Eikä siitä sen enempää.

Museokortit vaan vinkumaan! Sinun kanssasi sekin on riittävän villiä.

- Emmi