Kuolevien Naisten Kirjeitä: Osa 3

18.01.2023

Helou, Emmi!

Kosmetiikkagooglausta todellakin tarvitaan. Miten sinä voit tänään?

Leikkauksesta selvitty. Sekin on kait joku meriitti tässä tapauksessa. Mutta ei arvitta eikä jälkijäristyksittä. Hoito teholla oli hienoa, mutta ei siellä saanut nukkua, kun vähän väliä piti osallistua tietokilpailuihin ja käsien puristeluun ja nilkkapyörityksiin. Hyvin meni ne, mutta pahus, että sain pari epilepsiakohtausta, ja lääkkeitä lisättiin. Lähdin kotiin niin pian, kun antoivat luvan.

Kortisonipöllyissäni jaksan vaikka mitä! Mitä nyt välillä jään jumittamaan. Hei, tästä minun on pakko sinulle kertoa: Menin kauppaan hakemaan postin tuomaa kirjaa. Mies antoi eka kertaa minun vähän liikkua yksin. Ei olisi kannattanut. Jäin korinhakureissulla jumittamaan vihanneshyllylle. Oli myös pakko pysähtyä puristamaan persettä, koska juuri tänään - jippii - oli vatsa alkanut toimia spontaanisti.

Kostean pierun mahdollisuus ja leikkauksen jälkeinen, puolet kasvoista peittävä, mustelma eivät juuri kohottaneet itsetuntoa. Ajattelin päässäni, että olen fiksu, kouluja käynyt nainen ja hyvä työssäni. Silti tuijotin tomaattia ja mietin, että kumpikohan meistä on fiksumpi, minä vai tomaatti. Tomaatti taisi viedä voiton, koska suustani pääsi vain riemukas "juu juu juu".

Anyway, minut poimittiin matkaan. Että sikäli hyvä tuuri.

Näihin tunnelmiin,

- Hevihyllyltä itsetuntoaan etsivä Ellu

Moi Ellu!

Huomasin, että minulle on kerääntynyt sellaisia silikonikasvonaamioita, tai mitä se materiaali nyt lieneekään. Mutta tehokkaat mömmöt niissä täytyy olla, koska pussin kyljessä luvataan, että rypyt ja turvotukset häipyvät - ja mikä parasta - stressi myös. Ajattele, yhdellä ja samalla naamiolla. Laitetaan ne testiin sitten kun tulet kylään.

Kiitos kysymästä, minähän voi nykyisin vain hyvin. Ainakin fyysisesti. Tukka on alkanut taas kasvaa takaisin, kun sytostaatti on tauolla neljättä kuukautta. Hiustenkasvu tuntuu hyvältä, vaikka lääkityksen tauotus pelottaa. Eivät vieläkään ole keksineet selittävää tekijää verisoluarvoilleni, jotka ovat surkeat.

Ellu, entä kun elimistöni vain ei enää jaksakaan näitä hoitoja? Kuinka kauan sen jälkeen elän?

Yritän keskittyä tärkeimpään eli siihen, että juuri nyt aivojen tilanne on rauhallinen: "Metastaasit lähes täysin hävinneet eikä uusia ole edellisen kuvantamisen jälkeen ilmestynyt". Olen kiinnittänyt radiologin lausunnon jääkaapin oveen ja luen sen joka aamu uudelleen. Mies sanoi, että ei sinne enää mitään ilmestykään. Öttiäiset ovat kuulemma jättäneet aivoihini post it lapun, jossa lukee, että ovat muuttaneet, uusi osoite tuntematon. Minäkin tykkään lillua tuossa ajatuksessa. Toivoa aina voi!

Silloin leikkauksesi jälkeen muuten nukuin seuraavan yön tosi levottomasti, hikoilin ja näin painajaista, joka jatkui jokaisen heräämisen jälkeen entistä sekavampana. Seuraavana päivänä kyttäsin puhelintani tunnin välein, josko olisit ollut paikalla. Kun viestisi vihdoin tuli, luin sen yhä uudelleen, tarkistin, että olihan se varmasti sinulta. Se ON ensimmäinen meriitti, Ellu. Iso sellainen. Mieti: Ne sahasivat kalloosi reiän ja työnsivät veitsensä aivoihisi. Sitten sinä heräsit ja aloit somettaa.

Minullakin kortisonin voimaannuttava vaikutus, silloin oman leikkaukseni jälkeen, oli pitelemätön! Minusta tuntui, että voisin lentää. Tunsin väsymystä, mutta en tarvetta nukkua. Halusin puhdistaa nahkasohvan yöllä ja söin pullaa parvekkeella auringonnousuun. Sitten nukahdin kolmeksi tunniksi. Heräsin vakuuttuneena kaikkivoipaisuudestani. Tomaattiin vertasin itseäni vain peilikuvani kautta. Jestas, että naamani oli pyöreä ja punainen!

Meillä oli ystäväpariskunta kylässä viikonlopun. Käytiin teatterissa, syötiin hyvin ja vietettiin iltaa. Kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin. Tai no, oikeastaan, minä tanssin. Siitä huolimatta, että omassa lasissani oli pelkkää alkoholitonta kuohujuomaa. Tai ehkä juuri siksi! Minulla on tämä syntymähumala, kuten äitinikin on joskus huokaissut. Siitä on ollut paljon hyötyä ja iloa.

No meillä oli kiva päivä ja hauska ilta. Ei puhuttu sairaudestani. Rouva kyllä tarjosi minulle siihen tilaisuuden, mutta kuittasin asian toteamalla, että nykyinen lääkitykseni ei tykkää viinistä, muuten juuri nyt kaikki hyvin. Aina ei jaksa. Kaipasin saada kuunnella heidän erilaisesta elämästään. He matkustavat paljon, rouva on vielä työelämässä ja miksei olisi, perusterve meidän ikäinen nainen, hoitelee paljon lapsenlastaan. Heillä on paljon kodin ulkopuolista sosiaalista elämää.

Jälkeenpäin katselin heidän elämäänsä mielessäni kuin elokuvana, popparirasia sylissäni, pimeässä katsomossa, ulkopuolisena. Aivan kuin elämäni olisi rajoittunut yhteen numeroituun elokuvateatteripenkkiin. Siinä oli turvallista ja hyvä olla, minulla oli kaikki, mitä tarvitsin ja halusin. Ja kuitenkin, jokin omituinen haikeus...

Koodaillaan siitä tapaamisestamme vielä.

- Emmi

Blogisarja

Tarinallinen blogi "Kuolevien naisten kirjeitä" perustuu kahden, nykylääketieteen valossa parantumatonta syöpää sairastavan naisen kirjeenvaihtoon. Tarina alkaa Ellun sairastumisesta aivosyöpään. Emmi puolestaan sairastaa aivoihin levinnyttä rintasyöpää jo kuudetta vuotta.

Blogimuodossa ilmestyvä "Kuolevien naisten kirjeitä" on jatkoa Emmin tarinalle kirjassa Kolmas viikko (© 2022 Mesiä, Ulla-Maria). "Kuolevien naisten kirjeitä" -blogisarja on myös itsenäinen teos, jonka kirjoittajat ovat Ellu Lasarike (bloggarinimi) ja Ulla-Maria Mesiä.

Ellu

Parantumaton aivosyöpä. Pitää rom komista, hämärästä valosta ja raskaasta musiikista. Rakastaa perhettään niin paljon, että ajatus heistä luopumisesta saa aikaan tuskan huudon.

Emmi

Aivoihin levinnyt krooninen rintasyöpä. Tykkää kotoilusta ja elämän ihmettelystä. Heittäytyjä. Hulluna mieheensä ja tyttäriinsä, joiden nuuhkimisesta lähes riippuvainen. Ikuinen kehittäjä, nykyisin hurahtanut kokemustoimijuuteen. Emmin tarinan kokonaisuudessaan voit lukea kirjasta Kolmas Viikko.